Kaipaan autolla ajelua.
Kaipaan sitä tunnetta, kun pääsee ohittamaan rekkoja 120km/h lasissa.
Minulla on ikävä sitä tunnetta, kun tiedän, että yksikin väärä liike voi johtaa vakaviin seuraauksiin, sitä että kaikki on kiinni itsestäni, omasta osaamisestani ja kyvyistäni hallita biiliä allani.
Mitä kovempaa, sitä parempi. Vaihhdin huuma ei ole turruttanut minua vielä, mitä kovempaa saan ajaa ja mitä kovemmalla musiikki on, sitä enemmän tunnen olevani elossa.
Tiedän, että ei ole ihan tervettä tarvita lähes vaarallista hurjastelua tunteakseen olevansa elossa, tunteakseen jännityksen, paniikin ja samalla täydellisen ruhallisuuden ja luottamuksen omiin taitoihinsa. Tunnen eläväni ollessani omien kykyjeni rajoilla, juostessani sille viimeiselle lyhtypylväälle ennen taukoa, painaessani vielä hieman kaasua nyreän bemarikuskin jäädessä taakse. Katsoessani meren pohjassa ylös ja nähdessäni 18 metriä vettä minun ja pinnan välillä.
Kaikissa näissä tilanteissa minun pitää olla kontrollissa itsestäni, sillä vain minä voin tehdä virheitä tai onnistua. Saan luottaa itseeni kerrankin, ja kukaan ei sano että teen väärin, että joku muu voi tehdä tämän tai tuon paremmin.
On vain minä ja suoritus.
-Marie
