super massive black hole

Sisälläni on tyhjiö

Olen yrittänyt täyttää sitä ruoalla ja alkoholilla, mutta yhhä vain se tyhjiö on jossain haudattuna. Silloin tällöin se nostaa päätään ja tekisi mieli itkeä. En edes tiedä mitä olen vailla, mistä tämä selittämätön tyhjyyden tunne johtuu.

Niin, näitä ensimmäisen maailman ongelmia. Jossain lapsi kuolee nälkään tällä hetkellä ja minä ulvon tyhyyttä, jolle en ole keksinyt täyttäjää.

Ehkä tämä on syysmasennusta, ehkä tämä menee ohi. Oi menisipä se vaan ohi.

ammatikseen huomiohuora

Viisi vuotta sitten..

 Tai eipäs, ketä yritän  huijata?

Viimesyksynä en olisi ikinä osannut kuvitella olevani tässä, opiskelemassa lehtitoimittajaksi, asuvani lähes omillani, olevani vapaampi kuin koskaan. Olevani väsynyt, onnellinen ja stressaantunut.

Luulin aina, että minusta tulee opettaja, joko historian tai ehkäpä englannin. Ikinä mieleeni ei juolahtanut, että kirjoittaminen työkseen olisi se oma juttu. Onhan tämä vaativaa, jo pelkkä alan opiskelu käy täyspäiväisestä työstä.

Kuitenkaan  en osaa kuvitella tekeväni enää mitään muuta. En sano olevani loistava toimittaja, luokallani on paljon parempiakin toimittajanalkuja, kuin allekirjoittanut. Mutta tätä minä rakastan, sitä jännitystä kun soittaa ihmiselle pyytääkseen haastattelua ja sitä, kun juttujani luetaan ja kommentoidaan. Tämä ammatti on huomiohuorausta parhaimmillaan, ja siinä olen aina ollut hyvä.

Ala on vaativa ja alkoholismi, parisuhdeongelmat ja henkiset ongelmat ovat arkipäivää toimittajille. Silti olen valmis antamaan alalle ja tuleville, sekä teille nykyisille lukijoille kaikkeni, aina kun se on mahdollista.

Tiedän, etten ole päivittänyt tätä blogia niin usein, kuin olisin ehkä halunnut, tai niin usein kun lukijani olisivat halunneet. En lupaa, että muutosta tapahtuisi, mutta aina voi yrittää päivittää aktiivisemmin.

Hauskaa tiistaita itse kullekin!

- Marie

kuka sanoo, ketkä ovat perhettä?

Syksyn mukana saapui hellyydenkipeys. Olen aina ollut se tyttö, jonka täytyy saada ainakin hali päivässä ja mitä useampi, sen parempi.

Näin syksyisin tuntuu, että olen koko ajan halaamassa jotakuta, tai asettelemassa päätä olkapäälle, kunhan saan hetken tuntea olevani rakastettu. Eihän se väärin voi olla?

Me suomalaiset, yhtään yleistämättä, haluamme pitää henkilökohtaisen alueemme, jonne ei kenellä tahansa ole asiaa. Tosin on kuitenki minulla, lähes himoan olla toisia lähellä, vain olla osana keskustelua, katsoa vierestä ja tuntea kuuluvansa johonkin.

Onneksi asun nykyään asuntolassa, jossa kaikilla on läheiset välit toisiinsa, täällä saa halin, kun vain sitä tarvitsee, hiusten paijausta ja vaivatonta yhdessäoloa. Olen jo jäänyt koukkuun siihen, että lähes koko ajan ympärillä joku ihminen, jonka kanssa jutella, nauraa, vitsailla tai pelleillä vailla huolen häivää. Jokainen hyväksyy toisen sellaisena kuin he ovat.

En edes viihdy omassa kämpässäni, mieluummin olen siellä missä tapahtuu, missä on elämää ja tunteita. Miten voin enää tämän jälkeen asu missään yksin? Tuntuu, kuin olisin yhtäkkiä saanut monta siskoa, jotka huolehtivat minusta ja minä heistä.

Siskoja on kertynyt myös koulusta (ja muutama veli samoin) huolehdimme toisistamme, riitelemme, kinastelemme ja teemme ah niin paljon yhdessä.

 Voisiko muuta toivoa?

Ainoa lapsi on yhtäkkiä saanut ison sisarusparven. Ihanaa