Syksyn mukana saapui hellyydenkipeys. Olen aina ollut se tyttö, jonka täytyy saada ainakin hali päivässä ja mitä useampi, sen parempi.
Näin syksyisin tuntuu, että olen koko ajan halaamassa jotakuta, tai asettelemassa päätä olkapäälle, kunhan saan hetken tuntea olevani rakastettu. Eihän se väärin voi olla?
Me suomalaiset, yhtään yleistämättä, haluamme pitää henkilökohtaisen alueemme, jonne ei kenellä tahansa ole asiaa. Tosin on kuitenki minulla, lähes himoan olla toisia lähellä, vain olla osana keskustelua, katsoa vierestä ja tuntea kuuluvansa johonkin.
Onneksi asun nykyään asuntolassa, jossa kaikilla on läheiset välit toisiinsa, täällä saa halin, kun vain sitä tarvitsee, hiusten paijausta ja vaivatonta yhdessäoloa. Olen jo jäänyt koukkuun siihen, että lähes koko ajan ympärillä joku ihminen, jonka kanssa jutella, nauraa, vitsailla tai pelleillä vailla huolen häivää. Jokainen hyväksyy toisen sellaisena kuin he ovat.
En edes viihdy omassa kämpässäni, mieluummin olen siellä missä tapahtuu, missä on elämää ja tunteita. Miten voin enää tämän jälkeen asu missään yksin? Tuntuu, kuin olisin yhtäkkiä saanut monta siskoa, jotka huolehtivat minusta ja minä heistä.
Siskoja on kertynyt myös koulusta (ja muutama veli samoin) huolehdimme toisistamme, riitelemme, kinastelemme ja teemme ah niin paljon yhdessä.
Voisiko muuta toivoa?
Ainoa lapsi on yhtäkkiä saanut ison sisarusparven. Ihanaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti