Valmistautukaa uskomattomaan ajatuksenvirtaan, koska tässä vapautuu muutaman hetken patoutumat.
Vihaan masentumista ja ärsyynnyn suuresti jos joku sanoo olevansa masentunut ja vääntää pienet säälikää minua-itkut. Masennus on sairaus ja niin sitä mielestäni pitäisi kohdella kuten muitakin sairauksia: myönnä olevasi sairas, hanki apua, parannu ja jatka elämääsi. Vaikka kuinka olisi elämän pohjamudissa ja Danten seitsemännessä helvetissä, ei kukaan pakota sinne jäämään. Nyt joku tulee varmaan marisemaan ettei sitä aina huomaa itse ja parantuminen vaatii voimavaroja plaa plaa plaa. Eikö pahassa olossa vellominen vaadi voimia, se jatkuva negatiivinen ajattelu? Onnellisuus on todella valinnasta kiinni. Voi valita, märehtiikö asioita jotka ovat huonosti tai päättää olevansa tyytyväinen maidosta joka riittikin kahviin.
Itsevarmuus tai sen puute on ollut tapetilla jo kauan. Miksi meidät opetetaan olemaan epävarmoja itsestämme? Pienenä meitä kielletään 'älä ylpeile' jos kehuimme että äiti sanoi meitä näteiksi mekossa , tai voitin juoksukisoissa. Miksi meille opetetaan ettei omista suorituksista saa olla ylpeitä tai edes kertoa niistä? Miksi? Mitä pahaa siinä on, että tuntee itsensä arvokkaaksi omasta mielestään, miksi vain muiden antama arvostus on hyväksyttävää?
Minä olen fiksu, hauska,empaattinen ja kaunis nuori nainen. Jos en kertoisi sitä itselleni, kuka sen sanoisi? Aina ei viitsi odottottaa hyväksyntää muilta kun ainoa jonka hyväksyntä riittää on oma itseni ja joskus myös äitini. (On toki kivaa, jos joku huomaa peffani näyttävän hyvältä uusissa farkuissa)
Hyvää päivänjatkoa, olkaa ylpeitä itsestänne!
-Marie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti